Eduskuntapuolueet Vasemmistoliittoa lukuun ottamatta pääsivät syksyllä sopuun julkisen talouden pitkäaikaisen vakauttamisen periaatteista. Helmikuussa puolueiden työryhmä täsmensi tätä lainsäädäntöön jo kirjattua periaatetta asettamalla tulevan vaalikauden lopun alijäämätavoitteeksi valtiolle ja paikallishallinnolle 2-2,5 % BKT:sta. VM:n arvion mukaan tämä edellyttää julkisen talouden sopeutusta 8-11 miljardilla eurolla. Toisin sanoen tehtävien sopeutustoimien seurauksena julkisen talouden tasapainon pitäisi olla tämän verran parempi vuonna 2031 kuin se olisi muutoin.
Laajasta poliittisesta hyväksynnästä huolimatta velkajarrun tavoitteiden kestävän toteutumisen tiellä on yhä kompastuskiviä. Yhtäältä esiintyy edelleenkin kritiikkiä itse sopeutuksen mittakaavaa kohtaan: sovittu sopeutus on kerta kaikkiaan liian suuri, etenkin vallitsevassa suhdannetilanteessa.
Toinen sopeutusohjelman hyvän toteutumisen kysymys koskee sisältöä: sopeutukset uhkaavat painottua liikaa poliittisesti helpoiten läpivietäviin asioihin ilman riittävää huomiota ratkaisujen pidemmän ajan vaikutuksiin ja kestävyyteen. Tämä ongelma on sitä suurempi, mitä enemmän isoja sopeutuskohteita suljetaan kokonaan pois mahdollisten toimien joukosta.
Tavoitteen tasoa koskeva kritiikki ei ole vahvalla pohjalla ja tuskin estää sopeutusohjelman toteutumista. Sen sijaan sisällön määrittely on aito ongelma.
Mittakaava ei poikkeuksellinen suhteessa aiempiin sopeutuksiin
Tavoiteltu 8-11 miljardin sopeutus on kiistatta suuri, kun sitä vertaa tällä hallituskaudella syntyvään sopeutukseen. Sehän jäänee alle 5 miljardiin kaksinkertaisesta tavoitteesta huolimatta.
Suhteessa talouden kokoon sopeutustavoite ei kuitenkaan ole mitenkään tavaton, jos sitä vertaa viime vuosikymmenten isoihin sopeutusperiodeihin. Tavoiteltu sopeutus on arviolta 2,4-3,2 % vuosien 2028-2031 keskimääräisestä vuotuisesta BKT:sta. Kataisen/Stubbin hallituksen 6 miljardin euron sopeutus oli vajaat 3 % hallituskauden keskimäärisestä BKT:sta. Tämä oli myös Lipposen ensimmäisen hallituksen 20 miljardin markan menojen leikkauksen suuruusluokka suhteessa BKT:hen. Verotuksen keventäminen kylläkin lievensi ohjelman kokonaiskysyntävaikutusta.
Yksi täydentävä peruste kritisoida tulevaa sopeutusta on, että leikkaukset seuraavat jo tehtyjä isoja leikkauksia ja ovat tämän takia erityisen haitallisia. Tässäkään suhteessa tilanne ei ole poikkeuksellinen. Lipposen 1. hallituksen menoleikkaukset seurasivat Ahon hallituksen vielä isompia sopeutuksia.
Lainàn ja Holapan kritiikki ei kumoa sopeutuksen välttämättömyyttä
Tutkijataustaisista henkilöistä vahvinta kritiikkiä velkajarrua kohtaan ovat esittäneet Patrizio Lainà ja Lauri Holappa. Talous ja Yhteiskunta -lehden tuoreen numeron artikkelissa he kritisoivat velkajarrua ensinnäkin siitä, että sen perustana on bruttovelan rajoittaminen, kun relevantimpi on nettovelka. Tämä ei ole Suomen julkisen sektorin kohdalla mitenkään poikkeuksellisen korkea.
Toinen kritiikin kohde on sopeutuksen suuruus yhdistettynä huonoon suhdannetilanteeseen: vallitsevassa tilanteessa kaavaillut sopeutukset heikentäisivät kasvua kovasti ja voisivat aiheuttaa jopa pysyvän BKT:n tasosiirtymän alaspäin ns. hystereesiefektin takia.
Paras ratkaisu kirjoittajien mielestä olisi EU:n finanssipoliittisten sääntöjen muuttaminen vähemmän bruttovelkaa tuijottaviksi ja joustavammiksi. Omissa käsissä olevana ratkaisuna he esittävät valtion pörssiosakkeiden myyntiä 13 miljardilla ja näiden varojen käyttöä julkisiin investointeihin sopeutustoimien kysyntävaikutuksen eliminoimiseksi.
Sekä bruttovelan ja nettovelan eroa koskevassa näkökohdassa että sopeutuksen suhdannepoliittista osuvuutta koskevassa kritiikissä on totuuden siemen. Mutta ne eivät tee sopeutuksesta tarpeetonta tai vältettävissä olevaa.
Velanhoidosta selviämisen kannalta on toki merkitystä myös helposti realisoitavissa olevalla varallisuudella, jota Suomen valtiolla on merkittävästi. Ja onkin hyvin uskottavaa, että Suomen valtionvelan korkotason pieni ero suhteessa Euroopan parhaaksi velaksi hinnoiteltuun Saksan valtion velkaan on pysynyt pienenä osaksi juuri nettovelan suhteellisen pienuuden takia. Tämä on antanut ja antaa normaalioloissa yhä aikaa sopeuttaa julkista taloutta ilman sellaista pakkoa, jonka eteen Kreikka, Portugali ja Irlanti 15 vuotta sitten joutuivat.
Jatkuvasti suuri alijäämä ilman sopeutusta nostaa kuitenkin vääjäämättä myös nettovelan tasoa suhteessa talouden kokoon. Kasvu nostaa Suomen valtion korkorasitusta sekä itse velan kasvun takia että velan myötä kasvavan korkotason nousun takia, vuodesta toiseen. Tärkeä näkökohta on myös se, että Suomen on kyettävä saamaan vuosittain rahoitusta markkinoilla alijäämän ja erääntyvän bruttovelan verran. Kriisitilanteessa tästä rahoituksesta voi joutua maksamaan paljon ja samanaikaisesti finanssivarallisuuden arvo voi olla kovin matala.
Suhdanneargumentissa on myös perää. Suomi on varsin suurella todennäköisyydellä, etenkin tuoreet Persianlahden tapahtumat huomioon ottaen, alikysyntätilanteessa lähivuosina. Tuotanto on potentiaalinsa alapuolella ja työttömyys rakennetyöttömyyttä korkeampi. Finanssipolitiikan kiristäminen ei ole optimaalista tällaisessa tilanteessa.
On kuitenkin epäselvää, kuinka haitallista kiristyvä politiikka vallitsevissa oloissa on. Historiallisen kokemuksen valossa kireän politiikan voi olettaa heikentävän kysyntää erityisesti tilanteissa, joissa yksityisellä sektorilla ei ole mahdollisuutta puskuroida tulonmenetyksiä rahoitusmarkkinoiden kautta. Tällainen tilanne vallitsee, jos rahoitusjärjestelmän toimintakyky on järkkynyt niin, että luotontarjonta on heikkoa tai yksityisen sektorin taseet ovat heikot, velkaa on paljon ja likvidejä varoja vähän. Näin ei näyttäisi nyt olevan Suomessa.
Rahoitusjärjestelmä on vähintäänkin kohtuullisessa kunnossa, yritysten taseet keskimäärin vahvat, kotitalouksien velkaantuneisuus on vähentynyt ja on selvästi muita Pohjoismaita pienempää ja likvidejä pankkitalletuksia on runsaasti. Tämä ei tarkoita, etteikö lähivuosien kiristävä politiikka olisi todennäköisesti suhdanteita kärjistävää, mutta viittaa siihen, että ns. kerroinvaikutukset tuskin ovat poikkeuksellisen suuria ja johtavat vakaviin hystereesi-ilmiöihin.
Tärkeämpi sopeutuksen lykkäämistä vastaan puhuva seikka on, että meillä ei voi olla suurta varmuutta siitä, että ulkoiset olosuhteet olisivat neljän vuoden päästä radikaalisti paremmat. Tämä on toki mahdollista. Mutta on hyvin kuviteltavissa, että Trumpin politiikka johtaa pitkäaikaiseen geopoliittiseen kaaokseen ja sen mukaisiin taloudellisiin seurauksiin. Osana huonoa geopoliittista kehitystä olisi Venäjän voitoksi tulkittavissa oleva ratkaisu Ukrainassa. Tämä heikentäisi turvallisuustilannetta koko Euroopassa, mutta erityisesti Suomen kaltaisessa Venäjän rajamaassa. Tilanne heijastuisi Suomeen monella tavalla: epävarmuus heikentäisi talouskasvu Euroopassa, paine turvallisuutta palvelevien menojen kasvuun vahvistuisi, riskipreemio kaikissa Suomeen tehtävissä sijoituksissa, ml. valtionlainoissa, todennäköisesti kasvaisi.
Käytännön kannalta olennaista on, että sekä nettovelkaa että sopeutuksen ajoituksen optimaalisuutta koskevat näkökohdat eivät mitenkään vaikuta EU-sääntöihin. Ne ovat mitä ovat ja asettavat Suomelle nyt käsillä olevan sopeutuksen mukaiset vaatimukset, ennustetulla alijäämä- ja velkauralla, vallitsevassa suhdannetilanteessa. Päätetty sopeutuksen mittakaava on siis jokseenkin EU-vaatimusten minimi.
Kyse on itse aiheutetusta ongelmasta. Suomen velkasuhteen nousu niin, että myös EU-säännöt tulevat vastaan, on ollut esimerkiksi VM:n ennusteissa mukana jo vuosien ajan, ilman isoja shokkejakin. Sopeutukseen ei ole ryhdytty ajoissa, ja ainakin osaksi sen vuoksi, että jokaista esillä ollutta sopeutusohjelmaa on vastustettu juuri samoilla perusteilla, mitä kriitikot nytkin esittävät: kohtuuttoman suuria, istuvat huonosti juuri vallitsevaan suhdannetilanteeseen eivätkä edes ole välttämättömiä, koska Suomi saa velkaa halvalla.
Lainàn ja Holapan ehdotusta pörssiosakkaiden myynnistä ja varojen käytöstä investointiluonteisiin menoihin ei sitäkään voi suoralta kädeltä tyrmätä järjettömänä. Ei ole itsestään selvää, että valtion kannattaa pitää suurta pörssiosakkeiden salkkua, vaikka valtionvelan korko onkin paljon osaketuottoa alempi.
Onhan mahdollista, että varallisuudelle saataisiin pörssiosakkeiden tuottoa suurempi yhteiskunnallinen tuotto, jos se investoitaisiin johonkin sellaiseen kohteeseen, joihin sijoittamisen riskejä yksityiset tahot eivät hyvin kykene tai ole halukkaita kantamaan. Tällaisina voisivat tulla kysymykseen esimerkiksi sellaiset tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohankkeet tai infrastruktuurihankkeet, joihin liittyy iso riski mutta myös erilaisten ulkois- ja verkostovaikutusten ansiosta huomattava potentiaali suuresta yhteiskunnallisesta tuotosta. Mitä nämä tarkalleen voisivat olla, on kuitenkin paljon hankalampi sanoa. Sellaisten identifiointi vaatii hyvin huolellista analyysiä enkä oikein jaksa uskoa, että näitä löytyisi tuosta vain 13 miljardin euron arvosta. Joka tapauksessa näyttää ilmeiseltä, että tällaisia hankkeita eivät vallitsevassa tilanteessa ole asuntorakentaminen tai Turun tunnin radan kaltaiset liikennehankkeet.
Käytännöllisempi ongelma tässäkin on, että EU-säännöt eivät veny edes varallisuuden myynnillä rahoitettujen menojen kasvattamiseen yli sääntöjen asettaman nettomenouran. Investoinneilla voidaan pidentää sopeutusaikataulua, kuten nyt Suomen voimassa olevassa ohjelmassa onkin tehty. Investointimenot ovat kuitenkin sääntöjen rajoittamia nettomenoja siinä missä muutkin.
Vääntö sisällöstä sisältää lyhytnäköisyyden sudenkuopan
Päätökset sopeutustoimien sisällöstä, ts. erilaisista menoja vähentävistä ja tuloja lisäävistä toimista, on luonnollisesti viime kädessä poliittista valintaa. Niin tulee demokratiassa ollakin. Poliittinen prosessi on kuitenkin altis lyhytnäköisyyden riskille.
Tarve saada vähintään 8 miljardin euron sopeutustoimien vaikutus toteutumaan jo tulevan vaalikauden loppuun mennessä lisää vaikeutta päätyä hyviin, myös pidemmän päälle tehokkaisiin ja kestäviin sopeutustoimiin. Kun tuloksia on saatava nopeasti, on ilmeinen vaara, että säästetään sieltä mistä nopeasti on saatavissa tuloksia, kiinnittämättä riittävää huomiota vähän pidemmän ajan vaikutuksiin.
Merkittävä tällainen lyhytnäköisyyden uhka liittyy siihen, että säästetään hitaasti hyötyä tuottavista investointityyppisistä menoista puhtaammin juoksevien menojen sijaan. Jälkimmäiset perustuvat paljon vahvasti ohjaavaan lainsäädäntöön ja vakiintuneisiin käytäntöihin. Investointimenot sen sijaan ovat usein harkinnanvaraisia ja tällaisina ”helppoja” tinkimiskohteita.
Lyhytnäköisyyden riskiä korostaa se, että juoksevien menojen leikkaukset kuten myös verotuksen kiristystoimet tuntuvat välittömästi menoista hyötyvien ja veroja maksavien taloudessa. Poliittinen paine välttää tällaisia toimia on ilmeinen.
Keskeinen pidemmän ajan intressi koskee talouskasvun edellytyksiä. Pidemmän ajan kasvun kannalta olennaista on innovaatiotoiminnan ja korkean tuottavuuden tuotannon edellytysten turvaaminen. T&K-panostusten lisääminen on tässä tärkeä tekijä. Asia on myös laajasti tällaiseksi ymmärretty. Voinee olettaa, että tältä osin pitkän ajan etu tulee kohtuullisesti huomioon otetuksi. Onhan voimavarojen lisäämisestä parlamentaarinen sopimus ja sen mukainen puitelaki.
Koulutusjärjestelmän kyky tuottaa riittävää osaamista on sen sijaan isomman uhan alla. Oppimistulosten heikentyminen, koulutustason jämähtäminen ja aikuiskoulutuksen kyvyttömyys parantaa nimenomaan vähiten koulutettujen koulutustasoa vaatii järjestelmän huomattavaa muokkausta. Koulutusmenoista säästäminen istuu tähän tavoitteeseen lähtökohtaisesti huonosti.
Toisaalta oppivelvollisuusikäisten lukumäärän pieneneminen lähimpien 10 vuoden aikana tuo aitoja ja merkittäviä säästömahdollisuuksia. Tulevan hallituskauden loppuun mennessä vuotuiset kulut voisivat olla noin miljardin pienemmät, jos oppilasta kohden laskettu rahoitus pysyisi muuttumattomana. Näin isoihin säästöihin ei kuitenkaan ole mahdollista mennä useista syistä ilman laadun heikentymistä, parantumisen sijaan. Olennaista myös on, että näistä laskennallisista säätöistä noin puolet on jo sisällä valtiovarainministeriön menokehitysarvioissa. On epäuskottavaa, että näistä on mahdollista peruuttaa. Kysymys koskee pikemminkin sitä, voidaanko koulutussäästöt rajata tähän ja järjestelmän suorituskykyä parantaa tällainen resurssointi huomioon ottaen.
Toinen iso pidemmän ajan kysymys koskee sote-palveluissa saatavissa olevien säästöjen pysyvyyttä. Julkisten sote-palveluiden rahoitusta voidaan periaatteessa leikata (suhteessa muutoin toteutuvaan uraan) budjettipäätöksillä. Kun päätökset itse palveluiden tuottamisesta ovat kuitenkin hyvinvointialueilla eivätkä nämä juurikaan voi tinkiä akuuttihoidosta, radikaalit säästöpäätökset voivat johtaa tinkimiseen muusta, ennen kaikkea ennalta ehkäisevästä toiminnasta tavalla, joka aiheuttaa pidemmän päälle kustannuksia. Taikka sitten valtio yksinkertaisesti korvaa toteutuneita menoja sopeutustavoitteista tinkimällä, kuten on tapahtunut.
Järjestelmä tarvitsisi parempia kannusteita. Monien terveystaloustieteilijöiden mielestä tämä onnistuisi parhaiten antamalla alueille marginaalinen rahoitusvastuu ja sen toteuttamiseksi verotusoikeus. Tälle näyttää kuitenkin olevan vähän kannatusta puolueissa. Tämä rajoitus asettaa suuria vaatimuksia alueiden hallinnolliselle ohjaukselle, eikä ole selvää, että tästä selvitään jatkossa toteutunutta paremmin.
Myös moniin muihin, pienempiin menokokonaisuuksiin liittyy vaara pidemmän ajan vaikutusten sivuuttamisesta. Yksi tällainen koskee maahanmuuttopolitiikkaa. On jokseenkin selvää, että ns. humanitaarinen maahanmuutto on julkiselle taloudelle rasitus, jopa yli koko elinkaaren. Sen sijaan opiskelu- ja työperäinen maahanmuutto hyödyttää taloutta ja sen riittävän korkea taso on yksin demografian takia mutta myös osaamispullonkaulojen takia kasvun kannalta välttämätöntä ja julkiselle taloudelle edullista. Toisaalta lopputulemat riippuvat paljon kotoutumisen onnistumisesta.[1] Maahanmuuttajien kotouttamiseen, mm. kielikoulutukseen, kohdistuvat säästöt voivat tästä syystä johtaa hyvin huonoihin pidemmän ajan seurauksiin.
”Ei saa koskea” sopii huonosti hyvän politiikan pohjaksi
Velkajarrusta sopiminen on jo kirvoittanut eri tahoilla kannanottoja erilaisia julkisten menojen mahdollisia leikkauksia vastaan. Monien tällaisten kannanottojen taustalla on epäilemättä edellä tarkasteltu perusteltu huoli leikkausten huonoista vaikutuksista pidemmällä aikajänteellä. Kriittisiä arvioita ei voikaan sivuuttaa kevyesti.
Mutta kannanotoissa on paljon myös oman välittömän edun suojelemista, jolla välttämättä ei ole paljoakaan tekemistä kokonaisuuden kannalta tehokkaan sopeutuskokonaisuuden aikaansaamisen kanssa. Etujärjestöjen rooli on ajaa oman porukan etua, ja tämän pukeminen yleisen hyvän edistämiseksi on tietysti edullista. Tyypillinen toimintapa, jota media kärkkäästi vahvistaa, on vaatia poliitikoilta tiukkaa kantaa pidättäytyä joistakin nimetyistä leikkauksista tai veronkorotuksista.
Mutta jos päätöksentekijät ja sellaisiksi pyrkivät antavat eri etutahoille lupauksia jo ennakolta olla puuttumatta johonkin yksittäiseen menoerään taikka myös lupauksia olla kiristämästä verotusta, velkajarrun edellyttämään sopeutustavoitteeseen pääseminen muodostuu hyvin vaikeaksi. Leikkaukset kohdistuvat tuolloin menoihin ja veronkorotukset veroihin, joiden kohdalla ei löydy vahvaa etutahoa puolustamaan vallitsevaa tilannetta. Tämä ei voi olla optimaalista, etenkään jos poisrajaukset koskevat isoja kokonaisuuksia.
Varsin paljon huomiota tässä keskustelussa ovat saaneet eläkkeet. Tämä on hyvin ymmärrettävää. Eläkkeet ovat merkittävä julkisen sektorin menoerä. Yhdessä ikääntyneiden hoivaan liittyvien menojen kanssa ne ovat yli 15 % suhteessa BKT:hen ja vastaavat yli neljänneksestä kaikista julkisista menoista.
Eläke-etujen puolustajat muodostavat poikkeuksellisen vahvan joukon. Äänestäneiden mediaani-ikä viime vaaleissa oli noin 50 vuotta ja tulevissa luultavasti hieman korkeampi. Toisin sanoen äänestäjistä puolet ovat joko eläkkeellä tai siirtymässä sinne lähimmän 15 vuoden aikana. Puolueet ottavat tällaisen joukon edut luonnollisesti hyvin vakavasti.
Lisäksi eläke-etuja puolustavat vahvat työeläkejärjestelmään kytkeytyneet toimijat. Järjestelmässä keskeisiä vallankäyttäjiä ovat työnantaja- ja työntekijäjärjestöt, jotka mielellään korostavat työeläkejärjestelmän erillisyyttä muusta julkisesta sektorista. Eläkkeiden koskemattomuutta puolustava etujärjestöjoukko onkin poikkeuksellisen yhtenäinen. Useinhan järjestöjen näkemykset hajautuvat menoleikkausten ja veronkorotusten suhteen.
Eläkkeisiin, etenkin maksussa oleviin eläkkeisiin puuttuminen on myös täysin asiallisin perustein hankalaa. Näin on ennen kaikkea siksi, että eläkkeellä olijat ja eläkeikää lähestyvät voivat vain hyvin rajallisesti, jos lainkaan, vaikuttaa omaan eläkeaikaiseen tulotasoonsa säästämisen tai työn teon avulla. Tämä on tunnistettu myös maksussa olevia ja kertyneitä eläkkeitä koskevassa omaisuuden suojassa.
Eläkkeiden sulkeminen kokonaan säästötoimien ulkopuolelle merkitsisi kuitenkin sitä, että säästöt ja veronkorotukset kohdistuisivat täydellä painollaan kaikkeen muuhun. Tämä kaikki muu sisältää niin koulutusmenot, sotepalveluiden menot kuin myös haavoittuvimpia suojaavan sosiaaliturvan. Tätä on vaikea pitää optimaalisena.[2]
Huomio hyvän kokonaisuuden valmisteluun uusien pikatoimien sijasta
Sopeutuksen hyvä onnistuminen vaatii yhtäältä, että toimet haittaavat mahdollisimman vähän talouskasvua. Toisaalta on välttämätöntä, että toimien vaikutukset eri ihmisten käytettävissä oleviin tuloihin ja saatavilla oleviin julkisiin palveluihin koetaan jollakin tapaa oikeudenmukaisiksi ja reiluiksi. Tällainen kokemus on merkityksellinen paitsi itsessään, myös sopeutuksen kestävyyden kannalta. Laajasti epäreiluksi koetut toimet johtavat helposti poliittisiin reaktioihin, jotka voivat palauttaa julkisen talouden nopeasti kestämättömälle uralle.
Kuten todettu, toimia koskeva arviointi on viime kädessä poliittista punnintaa. Hyvä kokonaisuus voi muodostua vain laajasta paketista. Sekä kasvuvaikutusten että jakaumavaikutusten määrittäminen onnistuneesti edellyttää hyvää tietoa vaikutuksista. Tämä korostaa huolellisen, tutkimustietoon pohjautuvan valmistelun keskeisyyttä.
Istuvan hallituksen tärkeä tehtävä onkin huolehtia, että tuleviin vaalikeskusteluihin ja viimeistään hallitusneuvotteluihin mennessä on olemassa hyvä kattaus erilaisia vaihtoehtoisia toimia koskevia vaikutusarvioita. Isoja kokonaan uusia sopeutustoimia istuva hallitus tuskin pystyy tekemään.
Paras kohde vielä hallituskaudella vaikuttavien asioiden suhteen olisi peruuttaa kasvun kannalta tehoton mutta huomattavia veromenetyksiä aiheuttava yhteisöveron alennus. Osin syntyvää pelivaraa voisi käyttää kasvua tehokkaammin tukeviin, kohdennetumpiin verotoimiin. Siltä osin kuin näitä ei ehditä tuoda tällä kaudella päätettäviksi, tulisi ainakin käynnistää valmistelu. Tehtyjen päätösten peruuttaminen ei toki ole helppoa arvovaltasyistä eikä edusta pitkäjänteistä veropolitiikkaa. Mutta olosuhteet ovat muuttuneet hankalammiksi siitä, miltä ne näyttivät vuosi sitten. ”Kun tosiasiat muuttuvat, muutan mielipidettäni. Mitä te teette?” Tähän kuuluisaan kysymykseen ei pitäisi olla kuin yksi vastaus.
[1] Antti Kauhasen tuore tutkimus tuo selvästi esille maahanmuuton vaikutusten riippuvuuden paitsi muuton rakenteesta myös kotoutumisen onnistumisesta ja kertoo kokoutusta tukevien palveluiden vaikutuksesta.
[2] Kirjoitin eläke-etuihin puuttumisen kysymyksistä vähän enemmän kahdessa edellisessä blogissani. Marraskuun blogissa tarkastelin laajemmin sopeutusohjelmaan liittyviä asioita.
